lauantai 11. helmikuuta 2017

Blogini muutti Kalevan blogeihin

Olen lukenut Kalevaa suurin piirtein päivittäin vuodesta 1995 alkaen. Olen lisäksi sijaistanut Kalevan uutistoimituksessa (tai sanotaanko enimmäkseen uutistoimituksessa) vuosina 2010, 2011, 2015, 2016 ja 2017 yhteensä varmaankin parin vuoden verran. Siksi blogin siirtäminen Kalevan blogeihin tuntuu luontevalta. Samalla fokus siirtyy entistä enemmän vanhemmuuden käsittelyyn – välillä vanhemman ja välillä yhteiskunnan tarkkailijan hattuja vaihdellen.

Uusi blogi löytyy siis osoitteesta: https://blogit.kaleva.fi/iltasatuja/

tiistai 17. tammikuuta 2017

Suvaitsemattomuusmarmatus vuoden urheilija -äänestyksen alla ei kestä faktantarkistusta

Tänään illalla valitaan vuoden urheilija, ja voittaapa Leo-Pekka Tähti pystiä tai ei, huomenna voidaan melko varmasti lukea useista aviiseista, miten jotkut äänestäjät ovat suvaitsemattomia, koska Tähden ykkössijojen määrä on suhteettoman suuri verrattuna Tähden yhteispisteisiin (eli toisin sanoen liian moni on jättänyt Tähden pois esim. kolmen parhaan urheilijan joukosta).

Todellisuudessa tapoja katsoa asiaa on monia, eikä missään ole mitään oikeaa sapluunaa, jonka puitteissa vuoden urheilija pitäisi valita. Esimerkiksi olympialaiset olivat silloin joskus Suomen valtion kannalta tapa pitää Suomea maailmankartalla, mikä näkyy edelleen siinä, että olympiamitalisteja on karkeloissa vaikea ohitella, vaikka olisi päivänselvää, että joku toinen saavutus olisi kaikilla mittareilla vaikeampi saavuttaa.

Oma lukunsa ovat marginaalijajit, joihin vammaisurheilu ja tämän vuoden kontekstissa naisten amatöörinyrkkeily (tai no naisten nyrkkeily yleensäkin) aivan aukottomasti kuuluvat. Toinen äänestäjä katsoo, että maailman paras (tai melkein paras) marginaalilajin urheilija (lue Tähti tahi Potkonen) ansaitsee pystin mieluummin kuin suuressa ja erittäin kilpaillussa lajissa kansainvälisesti korkealla tasolla oleva urheilija (vaikkapa Lukas Hradecky tai Henri Kontinen). Toinen taas katsoo asian toisin, ja hänellä on käytökselleen pesunkestävät perusteet.

Eli toisin sanoen: jos joku urheilutoimittaja laittaa topkolmoseensa Hradeckyn, Kontisen ja vaikkapa Patrik Laineen, hän ei ole suvaitsematon vaan ainoastaan arvottaa vuoden urheilija -äänestyksessä lajeja siten, että pitää urheilijan pääsyä suurten lajien eliittiin kovempana ja vaikeampana saavutuksena kuin loistoa marginaalilajissa.

Esimerkiksi Mira Potkonen vaihtoi kuntonyrkkeilyn nyrkkeilyyn vasta 28-vuotiaana, ja alle 10 vuoden sisään voitti lajissa olympiamitalin. Jos joku miesjalkapalloilija pelaa 28-vuotiaaksi asti jalkapallon vitosdivaria tai alempia sarjatasoja Suomessa, ja onnistuu sen jälkeen nousemaan sanotaan Valioliigan kolmen parhaan pelaajan joukkoon, minä lupaan juosta (Oulussa sijaitsevat) Tuiran sillat 1000 kertaa päästä päähän – alasti, talvella, tanssikengät jalassa, ja samalla 500 euron kolikkoa repustani jokeen viskoen. Tahdon siis sanoa, että esimerkiksi tuo fakta Potkosesta kertoo karusti sen, että menestys olympialaisissa ei korreloi kovinkaan hyvin sen kanssa, kuinka paljon urheilija on koko elämänsä mitassa uhrannut urheilulle. 

P.s.

Niille, joiden mielestä koko titteli on turha, koska lajien arvottaminen keskenään on niin vaikeaa: ei ei ei. Siksihän koko titteli, ja sen ympärillä käytävä spekulaatio, on niin pirun mielenkiintoinen!  

P.p.s.

Jos olisin diktaattori, vaihtaisin kyllä oitis koko valintasapluunan sellaiseksi, että vuoden urheilijasta pääsisivät äänestämään vain ne urheilutoimittajat, joille urheilusta kirjoittaminen on jokapäiväistä työtä. Mutta perusteluni vaatisivat oman bloggauksensa.

keskiviikko 28. joulukuuta 2016

Kolme lasta menee siinä missä kaksi – ainakin melkein

Meneekö kolme lasta siinä missä kaksi? Entä kaksi siinä missä yksi? Ei tietenkään mene, mutta jotain perää ensimmäisessä väitteessä silti on.

Ensimmäisen lapsen synnyttyä kahtena seuraavana päivänä tuntui siltä kuin jalkojen ja maanpinnan välille olisi jäänyt kymmenen senttiä ilmaa. Pelkästään hyvässä mielessä tuntui monella tavalla siltä, että kaikki on muuttunut. Vaikka yritti ajatella järjellä, ettei lapsen saamista kannata ajatella minkäänlaisena saavutuksena, se tuntui maailman hienoimmalta saavutukselta. Ja se pieni ruttunaama näytti ja tuoksui juuri kaikkia kliseitä mukaillen ihanimmalta mitä saattoi kuvitella.

Ensimmäinen viikko meni muutenkin jossain hormoonipyörteissä, vaikka työpaikalla saattoikin mukamas asiaan kuuluvasti valitella huonoista yöunista. Mutta vähitellen myös kolikon toinen puoli alkoi näyttäytyä kirkkaampana: elämä, kuten sitä oli tottunut elämään, oli ohi. Kyllä vaan – ohi. Kaikki mahdollisuudet kaistapäiselle spontaaniudelle olivat menneet. Ei enää elokuviin säntäämistä tuosta vain yhdessä puolison kanssa. Ei enää yhteisiä hitaita aamuja. Ei enää mitään yhteistä ilman etukäteissuunnittelua. Ravintolaan voi mennä, ja siellä voi nauttia olostaan, mutta jos piltti oikein innostuu, pihvi jää jommaltakummalta lautaselle siksi ajaksi, että lapsen itku tyrehtyy.

Entä se toinen puoli? Oikeastaan kaikki kliseet ovat lopulta täyttä totta. Puolessa välissä poskea roikkuvat silmäpussit ja kaikki vaatteet sotkenut, vaipan läpi tunkeutunut sinappi eivät tunnu missään, jos näkee lapsen jokeltavan tai hymyilevän. Kai se on käytännön biologiaa mitä suurimmissa määrin, että lapsen itkua ärsyttävämpää soittoääntä ei ole olemassa, eikä oman lapsen naurua voita mikään.

Tuplamäärä työtä


Entäs sitten se toinen lapsi? Sanotaan, että kaksi lasta menee siinä missä yksi. Ei todellakaan mene. Yksi lapsi ja neljä kättä on huomattavasti leppoisampi yhtälö kuin kaksi lasta ja neljä kättä – työn määrä melko pitkälti tuplaantuu.

Ja joo: heistä on toisilleen seuraa. Kyllä vain. Mutta ei se sitä kahden lapsen vauva-arjen työmäärää siinä hetkessä vähennä. Varsinkin isän näkökulmasta tilanne muuttuu radikaalisti. Ensimmäisen lapsen kohdalla imettäminen vie niin paljon aikaa, että vaikka isä huolehtisi ruoka- ja vaatehuollosta huomattavasti äitiä enemmän (mitä isä ei tilastojen mukaan kylläkään tee), aikaa jää kaikenlaiseen lorvimiseen. Toisen lapsen tulo on silti omalla tavallaan helpompaa kuin ensimmäisen. Elämänmuutokseen on ehtinyt jo tottua. Toinen lapsi lopulta ainoastaan kiihdyttää sitä.

Kaikkeen tottuu


Entäs se kolmas? Kolme lasta menee siinä missä kaksi, sanotaan. No ainakin siinä on enemmän perää kuin kaksi lasta menee siinä missä yksi -väitteessä.

Ehkä olen ollut myös onnekas. Toisella lapsellamme oli koliikki, ja se näkyi jaksamisessa. Ennen kolmannen lapsen syntymää varauduin mitä hurjimpaan vauva-aikaan. Ajattelin, että pari ensimmäistä kuukautta mennään niin sumussa, että siitä selviää vain tuurilla ilman näkökenttää hämärtäviä silmäpusseja, vatsahaavaa ja lievää hermoromahdusta.  Mutta kuinkas sitten kävikään? Tässä parin kuukauden kohdalla uskaltaudun väittämään, kop kop, että ensimmäiset pari kuukautta menivät ainakin moninkertaisesti helpommin kuin olin kuvitellut. Ja siis ei mitenkään helposti: absoluuttisesti aika on ollut väsyttävää ja työntäyteistä – ja selvästi raskaampaa kuin kahden kanssa.

Mutta kaipa sitä ehtii vuosien myötä yhä paremmin tottua siihen, että tätä se nyt on – ala- ja ylämäissä. Niin ja se vauvan ihanuuden biologinen voima. Se on yhä tallella, ja se on tarttunut myös sisaruksiin.

perjantai 2. joulukuuta 2016

Yle-gate: Mitä päätoimittaja voi linjata? Onko Yle jakautunut kahtia? Pitääkö jonkun erota?

Yle-gate. Vastoin tavanomaista paatoksellista kolumnimaista otetta siirrän paatoksen tämän bloggauksen osalta toiseen muotoon, ja urheilulehtiläisessä hengessä suuressa viisaudessani kysyn Yle-gateen liittyviä kysymyksiä ja yhtä suuressa viisaudessani vastaan kysymyksiin itse.

Mistä tässä "Yle-gateksi" kutsutussa sopassa on kyse?
Monesta päällekkäisestä kriisistä.

Kriisi numero 1: Sipilän kiukuttelu ja 17 viestiä Ylen yksittäiselle toimittajalle normaalein uutiskriteerein tehdyn uutisen “puolueellisuudesta” eivät anna kovin mairittelevaa kuvaa Sipilän ymmärryksestä median toimintatapoja kohtaan, eikä toisaalta Sipilän hermojen kestävyydestä tiukassa paikassa.

Kiriisi numero 2: Ylen sisällä kuohuu ja läikkyy ylikin. Mutkat suoristaen iso joukko yleläisiä ja muita toimittajia (allekirjoittanut mukaan lukien) katsovat, että Atte Jääskeläisen ja muun Ylen toimituksellisen johdon maanantain linjaus siitä, että Sipilän Terrafame-kytköksistä ei saa toistaiseksi tehdä juttuja, oli niin paha ja journalistisesti kestämätön ylilyönti, että se asettaa Atte Jääskeläisen journalistisen linjan hyvin kyseenalaiseksi. Tämän kriisin alkusysäyksen antoi Suomen Kuvalehden ansiokas skuuppi tapahtuneesta.

Onko normaalia, jos päätoimittaja linjaa, että tiettyä aihetta ei käsitellä.
On. Se on täysin normaalia.

Onko normaalia, että päätoimittaja tai muu päällikkö tekee muutoksia yksittäisen toimiittajan juttuun?
On tietenkin. Se on hänen työtään.

No mikä Atte Jääskeläisen (Ylen uutis- ja ajankohtaistoiminnan vastaava päätoimittaja) toiminnassa on vinossa?
Näyttää siltä, että Jääskeläisen linjaa on vaikea perustella journalistisin perustein. Ensinnäkin Susanne Päivärinta ja Jan Andersson toteavat, että heille on kerrottu, että “myös muiden syiden” vuoksi Sipilän Terrafame-yhteyksistä ei saa kirjoittaa. Näistä mahdollisista muista syistä pitäisi nyt saada selvyys. Jos muu syy on, että Atte Jääskeläisen punttia tutisuttaa, Ylen täytyy sisäisesti käydä hyvin tarkasti läpi, miten sen asian kanssa voi elää jatkossa.

Toisekseen Jääskeläisen perustelut kuten “oikeusasiamiehelle pitää antaa työrauha” tai “ei ollut mitään erityistä syytä kertoa Sipilän kieltäytyneen haastattelusta” jne. jne. vaikuttavat suorastaan naurettavilta. Ei medialla ole tapana lopettaa asioiden käsittelyä siksi aikaa, että jokin virallinen instanssi saa ne ratkaistua. Ja journalistisesti on hyvin vaikea keksiä järkeviä perusteluja sille, miksi Susanne Päivärinta ei olisi saanut kertoa maanantain A-studiossa Sipilän poisjäännin oikeista syistä. Päivärinnan Jääskeläinen-haastattelun voi katsoa täältä.

Onko normaalia, että Ylen johto alun perin maanantaina linjasi, että myöskään Pressiklubi ei saa käsitellä Sipilä-Terrafame-aihetta perjantain Pressiklubissa?
Se vaikuttaa hyvin erikoiselta linjaukselta. Pressiklubi on formaatiltaan ajankohtainen ja mediakriittinen ohjelma. Pressiklubin maine olisi ottanut pahan kolauksen, jos se olisi käsitellyt perjantain ohjelmassa jotain muuta aihetta.

Onko normaalia, että Ruben Stillerille annettiin varoitus?
Normaalisti niskoittelevalle työntekijälle voidaan toki antaa varoitus. Mutta edellisen kysymyksen jälkeen voidaan todeta, että tämä vaikutta hyvin huonolta johtamiselta. Ei perustella mitään vaan näytetään ovea henkilölle, joka uskaltaa todeta ääneen, että Pressiklubin maine kärsii, jos aletaan hyssytellä Sipilä-tapausta.

Päivärinta kysyi A-studiossa Jääskeläiseltä (vähän mutkia suoristaen), että maksoiko Yle Ylen politiikan toimituksen entisen päällikön Pekka Ervastin hiljaiseksi, jotta tämä pitäisi suunsa kiinni toimituksellisen johdon hyllyttämistä jutuista. Onko tämä normaalia?
Niin että onko oikein, jos Yle-veroja on mällätty siihen, että a) valtakunnan ehkä paras politiikan toimittaja kynäilee juttuja pöytälaatikkoon, koska ne eivät Atte Jääskeläisen mielestä kestä päivänvaloa ja että b) onko oikein, että tämän tilanteen tulehtuessa Ervastille olisi vielä jollain tapaa korvattu rahallisesti sitä, että hän pitää joiltain osin suunsa kiinni? 
Ei siis ole todisteita, että näin on käynyt, mutta tällainen kuva tästä piirtyy. Erittäin huolestuttavaa on, että Atte Jääskeläinen ei ampunut tätä väitettä A-studiossa alas. Jokainen Yle-veron maksaja päättäköön tykönään, miltä tämä näyttää. Minusta tämä näyttää pahalta.

Onko Yle jakautunut kahtia?
Näyttää siltä. Esimerkiksi Baba Lybeck ja Ervasti ovat ottaneet asiaan hyvinkin voimakkaasti kantaa (Lybeckin kannanotto ja Ervastin kannanotto). Samoin Päivärinta ja Andersson ovat halunneet pitää Jääskeläisen puheita “muista syistä” hyvinkin rohkeasti tapetilla. Lisäksi esimerkiksi Salla Vuorikoski paljasti hänen ja Juha Sipilän välisen sähköpostiviestien vaihdon yhteiskunnallisista syistä ilman varsinaista lupaa esimiehiltään. Lisäksi Ruben Stiller on avannut sanaista arkkuaan mediassa aiheen tiimoilta. Nämä ovat rohkeita ja ennen kaikkea journalistisia tekoja. Sen lisäksi joukko Ylen toimittajia on koonnut allekirjoituksensa kirjelmään, jossa he vaativat Atte Jääskeläiseltä, että saavat ja voivat kaikissa tilanteissa noudattaa journalistin ohjeita.

Pitäisikö Atte Jääskeläisen erota?
Jos minulta kysytään, erottaminen ylipäätään on huono patenttiratkaisu kaikkeen. Muu Ylen toimituksellinen johto on asettunut Jääskeläisen taakse tässä asiassa. Mitä erottaminen auttaisi muuta kuin laastariksi tuoreimman kohun peittämiseen? Sen sijaan Ylen uutis- ja ajankohtaisjournalismin objektiivisuuden maine pitää palauttaa. Ei sillä että se olisi tämän tapauksen vuoksi mennyt, mutta kolauksen se kärsi.

Oliko Salla Vuorikoskelta eettisesti kestävää tuoda julki viestejä, jotka Sipilä kielsi viemästä julkisuuteen?
No todellakin oli! Ei kukaan poliitikko voi etukäteen sanella toimittajalle, että tätä tai tätä esi saa sitten kertoa. On todella ihmeellistä, että joku Sipilän asemassa käyttäytyy näin.

Onko Yle kohdellut Sipilää (kuten Sipilä väittää) tällä vaalikaudella rankemmin kuin edellisiä pääministeitä?
Ei todellakaan ole. Sipilä valittaa tältä osin aivan turhasta. Kysykää lisätietoja Matti Vanhaselta, ja muistuttakaa lautakasasta ja tekstiviesteistä.

Mitä seuraavaksi tapahtuu? Pitääkö jonkun erota, jotta höyryt pääsevät purkautumaan?
Taas mennään kaksilla rattailla.

Sipilän pää ei takuulla putoa ainakaan kiukuttelun vuoksi. Me kaikki olemme ihmisiä. Mutta tämä kohu on tulehduttanut tilanteen siinä määrin, että mahdollista Terrafame-esteellisyyttä Sipilän voisi olla vaikea kestää. Varsinkin kun Keskustankin piirissä on oma ja yllättävän vankka anti-Sipilä-osastonsa (SK:n maksullinen artikkeli aiheesta tässä).

Atte Jääskeläisen takapuolen meriveden kestävyyttä mitataan tänään perjantaina Pressiklubissa kello 20. Tuskinpa hänen päänsä putoaa, mutta ei tämä kohu äkkiä unohdu. Ja takuuvarmaa on, että muu media seuraa Sipilän ja Ylen suhdetta vielä pitkään erityisen voimakkaan suurennuslasin kanssa.

Entä me yhteiskuntaa ja mediaa seuraavat politiikan penkkiruheilijat, mitä seuraavaksi?
Viisi pussillista popcorneja mikroon, lapsille pussit karkkia ja Netflixistä jotain pyörimään, ja sitten Pressiklubi päälle kello 20. Ylellä ei voi olla varaa käsitellä aihetta tässä vaiheessa täysin silkkihansikkain.

torstai 24. marraskuuta 2016

Ei se Joulupukki mitään valehtelua ole – se on osa satumaailmaa, joka tekee lapselle gutaa

Yle kirjoitti tänään tutkijoista, joiden mukaan joulupukista valehteleminen lapselle voi olla haitallista. Juttu itsessään käsittelee tuota tutkimusta perinpohjaisesti, mutta niin kuin tuon tutkimuksen tekijät itsekin sivulauseessa myöntävät, asetelma on teoreettinen, eikä ota huomioon satuolentojen positiivisia vaikutuksia.

Minä väitän, että lasten kasvattamisesta ei tulisi mitään ilman mahtavia satuolentoja. Raivokohtauksen saaneelle kolmivuotiaalle ei voi kertoa diagnoosia tunteiden itsesäätelymekanismien ikäkaudelle tyypillisestä puutteellisuudesta. Sen sijaan hänelle voi kertoa Känkkäränkästä, joka on syypää itkupotkuraivareihin. Niin kuin onkin, jos tieteen kääntää lapsen kielelle. Pienen lapsen kuuluukin olla pienistä vastoinkäymisistä hermostuva kitisijä, ja aikuisen tehtävä on auttaa häntä opettelemaan tunteiden hallintaa.

Mutta satuolennoista on moneen muuhunkin! Tiedettä ei kannata vaivautua joka käänteessä itse popularisoimaan lapsen kielelle, koska satuolennot on keksitty valmiiksi meidän vanhempien hyväksi. Joulupukki on näistä yksi mahtavimmista. Se edustaa maailmassa tyyppiä, joka haluaa tehdä toisille pyyteettömästi hyvää.

Joulu on muutenkin ihan mahtavaa aikaa tonttuineen ja kaikkineen. Se on kuin kutsu aikuiselle hypätä kuukaudeksi lasten kanssa yhteiseen satumaailmaan. Se on turvallinen leikki, johon (toivottavasti) osallistuu lähes koko lapsen yhteisö vanhempineen, isovanhempineen, lastentarhanopettajineen ja lastenhoitajineen!

Haastattelin aiheen tiimoilta kesällä muutamaa suomalaista kasvatustieteen tutkijaa (oli professoria ja nimenomaan leikkimistä tutkinutta). Heidän konsensuksensa oli melko selvä: satumaailma parantaa mielikuvitusta, kehittää empatiakykyä ja ruokkii luovuutta. Se myös antaa lapselle ja aikuiselle valmiin yhteisen satumaailman, jossa temmeltää. Se on se Inside Out -elokuvan Goofy Iland, jossa lapsi ja aikuinen löytävät yhteisen sävelen! Yksi tuohon juttuun haastatelluista, professori Liisa Karlsson, on oikeastaan pyhittänyt akateemisen uransa aiheen tutkimiselle. Uusimmassa kirjassaan hän esimerkiksi kirjoittaa “saduttamisesta”.

Ei pelkkää hyvää


Hyväksytään: vaakakupin toisella puolella on (mielestäni edelleen enemmän teoreettinen kuin todellinen) uhkakuva luottamussuhteen rikkoutumisesta. Musta tuntuu -pohjalta melkein silti heittäisin, että a) kuinkakohan vahvalla pohjalla se aikuisen ja lapsen välinen suhde on, jos se särkyy joulupukin vuoksi ja b) puhummeko me muutenkaan lapselle kaikesta “totta”? Miten esimerkiksi lisääntymisestä? Itse otin ainakin taiteellisia vapauksia vielä omien lasteni kohdalla, kun viimeksi aiheesta kyselivät.

Eli mielestäni tämä kannattaako joulupukista "valehdella" lapselle ratkeaa luvuin 6
1 ratkaisuun: kannattaa!

P.s.

Mitä joulupukkiin tulee, asian voi (ainakin yrittää) kääntää myös niin päin, että nyt lapsi on tullut niin isoksi, että hän saa olla aikuisten kanssa osa sitä porukkaa, joka suojelee tämän mukavan asian paljastumista pienemmiltä lapsilta.

sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Myydään vaikka vaatteet päältämme – kunhan riippumattomuus jää


Suomen kuunnelluin radiokanava Radio Suomipop sai tällä viikolla varsin kyseenalaista kunniaa vakavalla törttöilyllä ja typerällä hölmöilyllä. Tuo on toki vakavaksi vetävää luettavaa, mutta journalistina olen Suomipopin ja muutaman muun kaupallisen radiokanavan kohdalla enemmän huolissani ihan muusta – nimittäin niiden suhtautumisesta piilomainontaan.

Kirjoittavalle toimittajalle tämä haastattelupätkä (kohdassa 14-17 minuuttia) loksautti tammikuussa leukaluukun pajatsonkupiksi. Radio Suomipopin juontaja Jaajo Linnonmaa kertoo siinä tarinan*, jossa hän rikkoo hyvin räikeästi näitä kahta Journalistin ohjeiden kohtaa:
4. Journalisti ei saa käyttää asemaansa väärin. Hänen ei pidä käsitellä aiheita, joihin liittyy henkilökohtaisen hyötymisen mahdollisuus eikä vaatia tai vastaanottaa etuja, jotka voivat vaarantaa riippumattomuuden tai ammattietiikan.
16. Ilmoitusten ja toimituksellisen aineiston raja on pidettävä selvänä. Piilomainonta on torjuttava.
Radio Suomipop kuuluu Julkisen sanan neuvoston piiriin eli sen toimittajia ja juontajia pitäisi koskea samat säännöt kuin ketä tahansa journalisteja. Tietääkseni Linnonmaa ei tuosta keissistä saanut JSN:n huomautusta, mutta ei olisi voinut olla saamatta, jos siitä olisi kanneltu.

Ja ei: ongelma ei todellakaan koske pelkästään Suomipop-kanavaa.Yksi tunnetuimmista langettavaan päätyneistä piilomainontatapauksista on keissi, jossa Radio Aalto muutti nimensä päiväksi Radio Terraksi ja soitti Jenni Vartiaisen Terra-levyä sen päivän yksinoikeudella. Ilmeisesti olivat laskeskelleet olevansa turvallisilla vesillä, kunhan raha ei liiku Aallon ja Vartiaisen välillä.

Lehdistökin törttöilee


Luonnollisestikaan piilomainonta ei koske vain kaupallisia radiokanavia.Lehdistössäkin osataan. Viimeisimmät piilomainontalangettavat kuuluvat Kauppalehden blogille ja Ilta-Sanomien mainoksen sijoittelulle. Siitä huolimatta uskallan väittää, että kirjoittaville toimittajille mainoksen ja lukijoille tuotetun sisällön sekoittamattomuus on niin pyhä ihanne, että tuollaista Radio Terran tai Linnonmaan ravibussin puffaamisen kaltaista tapausta ei yksinkertaisesti voisi sattua.

Jos kirjoittavat toimittajat toimisivat noin, mitä se käytännössä tarkoittaisi?

Soittelisimme firmoihin, että nyt kuule voisin tehdä jutun jossa teidän firman toimaria haastatellaan positiivisessa valossa hintaan viisituhatta euroa? Tai lupaisimme vaihtaa lehden nimen yhden numeron ajaksi yrityksen nimeen, jos saisimme siltä sillä verukkeella skuupin yksinoikeudella? Kuulostaa täysin poskettomalta. Jos joku jäisi kiinni ensin mainitusta, hän ja kaikki hänen esimiehensä jotka tiesivät asiasta saisivat pakata veitsensä ja vaihtaa alaa.

Enkä tarkoita mollata Jaajo Linnonmaata tai esimerkiksi Terra-keississä vastuussa ollutta Sami Tenkasta. He ovat kuitenkin radiobisneksen suurimpia tekijöitä ja siksi suuressa vastuussa. Ongelma on siinä, että kaupallisilla radiokanavilla journalismin ja mainonnan sekoittamisessa ollaan jo kaulaa myöten harmaalla alueella, eikä koko mainosten ja journalismin sekoittumisen ongelmaa ilmeisesti edes nähdä. Päättelen tämän siitä, että Linnonmaa ihan pokkana kertoo tällaista häntä haastattelevalle toimittajalle. Tai siitä, että Tenkanen perustelee Terra-päivää Vartiaisen fanien palvelemisella ja vetoaa siíhen, että rahaa ei suoranaisesti siirrelty tililtä toiselle.

Riippumattomuus on luvattu kuluttajalle


Minä leimaudun tässä kysymyksessä mieluusti tosikoksi, koska journalismi on luottamusbisnestä. Ja en missään tapauksessa vastusta esimerkiksi natiivimainontaa tai monia muitakaan keinoja, joilla journalismi pidetään elinvoimaisena kilpailussa muuta ajanvietettä vastaan. Esimerkiksi tällaista journalismin viemistä markkinointiin katson ihaillen ja hattua nostaen.

Bisneksemme yksi peruskivi on kuitenkin riippumattomuus. Ja aina kun joku alamme tyyppi (telkkarissa, radiossa tai lehdistössä) rappaa tuota peruskiveä, hän vaikuttaa keskimääräisen ihmisen kuvaan media-alan moraalista. Media-ala vuotaa Suomessa (ja muualla) pahasti esimerkiksi mainostuloja Facebookille ja Googlelle. Hyvät neuvot ja rohkeat uudet kokeilut ovat tervetulleita. Mutta riippumattomuus ei voi olla myytävänä. Se on median kuluttajan ja median välinen sopimus, josta ei voi yksinkertaisesti käydä kauppaa.

--

*Linnonmaa siis kertomansa mukaan ensin voitti puolivahingossa 9600 euroa hyväntekeväisyysraveissa, joissa oli mennyt lupaamaan Hesarin toimittajan haastattelussa kaikki mahdolliset voittonsa Movember-säätiölle. Häntä oli kuitenkin harmittanut rahojen lipsuminen hyväntekeväisyyteen siinä määrin, että hän oli parissa päivässä lanseerannut Jaajon ravibussin, josta hän kiskoi tuhat euroa keikalta, jotta sai ikään kuin tuon kymppitonnin “takaisin”. Samaan hengenvetoon Linnonmaa kertoi, että hän meni diilistä sovittuaan radioon ja kertoi kuulijoille tästä ravibussista, ja lupasi kaljan kaikille ravibussiin tulijoille. (Voisiko tuota "(journalistin) ei pidä käsitellä aiheita, joihin liittyy henkilökohtaisen hyötymisen mahdollisuus" -kohtaa rikkoa enää selvemmin ja räikeämmin?)










maanantai 14. marraskuuta 2016

Tynkkynen toimii kuin Underwood – yksittäinen sivuroolissa oleva nuorukainen voidaan uhrata, jos se sopii oman vallantavoittelun agendalle

Alleviivataan otsikon väite tähän alkuun uusiksi: Perussuomalaisten nuorten puheenjohtaja Sebastian Tynkkynen on kyllä yhdenlainen köyhän miehen Frank Underwood, jolle yksittäisen sivuroolia esittävän ihmisen kärsimys on sivuseikka, jos se hyödyttää Tynkkysen omaa populistista vallantavoittelua.

Tapahtunutta: Trumpin voiton jälkeen Tynkkynen ja PS-Nuoret ovat mm. teettäneet ”Make Finland Great Again” -lippiksiä vauhdittaakseen omaa nationalistista politiikkaansa Suomessa, ja saadakseen boostia Fixit-kansalaisaloitteelleen. Ja siinä ei toki ole itsessään mitään pahaa. Politiikkaan kuuluu se, että omia agendoja vauhditetaan milloin milläkin suositulla aiheella ratsastamisella.

Tähän mediapeliin sopi kuitenkin kuin nenä päähän julkinen tuohtuminen yksittäisen Hesburgerissa työskentelevän nuoren naisen(/tai tytön) twiitistä, jossa hän ei muuten edes uhannut mitään vaan totesi (tyhmästi, toki toki), että ”ois tehny mieli sylkäistä” Make America Great Again -lippistä kantaneen ”jäbän” hamppariin. [Twiitti meni siis sanatarkasti näin: 20 min ennen sulkemisaikaa sisälle astuu jäbä Make America Great Again –lippalakki päässä. Ois tehny mieli sylkästä sen purilaiseen.]

On tietysti jo itsessään irvokasta, että omista rasistisista islam-kirjoituksistaan parasta aikaa syytettynä oleva Tynkkynen on huolissaan nuoren ihmisen vähän raisusta lippismielipiteestä. Mutta ennen kaikkea on irvokasta ja edesvastuutonta, että tulevana luokanopettajana ja ison puolueen nuorisojärjestön puheenjohtajana hän ei välitä yhtään yksittäisen ihmisen yksityisyydestä, jos se edesauttaa hänen omaa politiikkaansa.

Tynkkynen laittoi siis tämän yksittäisen nuoren ihmisen nimen ja naaman ainakin Twitterissä ja Facebookissa maalitauluksi: hän siis julkaisi kuvan reilulle 4000 Twitter- ja vajaalle 8000 Facebook-seuraajalleen tästä yksittäisestä twiitistä ja tämän henkilön tunnistettavasta profiilikuvasta. Saatesanoina Tynkkynen kirjoitti mm. että ”tällainen toisen ihmisen totaalinen halveksiminen mielipiteiden perusteella kertoo siitä, että on unohdettu täysin eräs asia: olemme kaikki ihmisiä, samaa lihaa ja verta - meidän pitäisi kohdella toisiamme ihmisarvoisesti”. Näin puhuu siis mies, jota apulaisvaltakunnansyyttäjä epäilee islaminuskoa tunnustavan ihmisryhmän uhkaamisesta, panettelemisesta ja solvaamisesta.

No. Mediakin tähän tarttui melko isosti (mitä pitäisi käsitellä omassa kirjoituksessa), Hesburger tietenkin kaivoi kriisiviestintäohjeet naftaliinista, tuomitsi twiitin, alleviivasi erikseen että kaikki asiakkaat ovat heille tervetulleita, ja on mm. ilmoittanut, että ko. henkilö ei jatka työskentelyä Hesburgerilla. En tiedä mitä Hesburgerin ja tämän yksityishenkilön kesken on puhuttu, mutta tällä julkisuudella on varmaan myös työntekijälle itselleen edullista, että työsuhde Hesburgeriin loppuu.

Kirjoitettu vitsi on aina riski


Johtopäätöksenä toivon todella, että _kaikki_ nuoret oppivat tämän tapauksen tiimoilta ainakin kaksi asiaa, jos eivät ole vielä oppineet.

1) Kirjoitettu teksti on aina eri asia kuin puhuttu teksti. Potkut saaneen nuoren twiittaajan tarkoituksena oli mitä oletettavimmin viestiä, että hän on niin pettynyt Trumpin valintaan, että kannattajan näkeminen ärsytti, minkä hän halusi pukea nasevasti ja raisusti 140 merkin mittaiseen twiittiin.

Kahvipöydässä huumoriin viittaavalla äänenpainolla tällainen vitsi voisi olla ok. Mutta sen kirjoittaminen julkisesti muotoon ”ois tehny mieli sylkäistä” voidaan lukea täysin toisin. Jos joku haluaa tulkita sen uhkaukseksi sylkäisemisestä, twiittaajan vitsit ovat vähissä.

2) Näin (Tynkkysen tavoin) toimii poliitikko, joka ei välitä tuottamastaan vahingosta sivullisille. Ja näin toimivan poliitikon kannattaminen on toki jokaisen oma asia.

P.s.

Toivottavasti tätä kirjoitusta ei lueta minun kritiikkinäni perussuomalaisia kohtaan. Olen haastatellut kasvotusten useampaa perussuomalaisten kansanedustajaa ja alemman tason poliitikkoa sekä taustaryhmäläistä (ja itse asiassa myös Tynkkystä, joka on sivumennen sanottuna hyvin herttainen ja läsnäoleva persoona kohdatessaan muita ihmisiä), eikä minulla ole missään tapauksessa kautta linjan perussuomalaisiin kohdistuvaa kritisoitavaa.

Populismia kritisoin kyllä iankaikkisesti, mutta sitä harjoittavat muutkin puolueet kuin populistipuolueina tunnetut puolueet. Mutta tällainen nuoren taviksen lynkkaaminen oman vallan kasvattamiseksi ja vauhdittamiseksi on sylettävää jopa populistien populistilta.